"Ah! tuossahan se komeus palajaa takaisin!" huudahti kerjäläinen; "nostakaa taaskin ilmaan tuo pieni, valkonen liina; viuhtokaa, löyhäyttäkää niin, että tuo kaunis metsäkyyhkynen häirittynä lemmenpuuhissansa pakenee surullisella kuherrukselia Lof-salon lehdosta!… Joutukaa, juoskaa tuomaan tänne yksi noista hienoista morsiusraideista, tarttukaa siihen molemmin käsin ja liehuttakaa sitä kahdeksantoista vuotiaalla voimallanne niin, että se näkyy ja kuuluu koko seljän yli!… Tiedättekö mitä se merkitsee?… Sehän merkitsee suurinta riemua ja suurinta lempeä… Mutta kun olette viuhtoneet käsivartenne väsyksiin, antakaa sitte minulle tuo hieno raiti, että saan ripustaa sen erään kunniallisen miehen huoneen akkunan eteen, sillä silloin merkitsee se murhetta ja kuolemaa!… Onhan kaikki tuo, kuten olla pitääkin, sittenkuin kiitollisuus karkoitettiin maan päältä."
Tämän sanottuansa katosi kerjäläinen.
Amanda seisoi liikkumattomana paikallansa rannalla. Sanomattoman kirkas loiste näyttiikse hänen kauniilla kasvoillansa. Näytti ikäänkuin olisi hän kuunnellut jotakin.
"Mitä?"
Kuunteliko hän aironloisketta ja soitantoa tuosta komeasta purresta, joka samassa vitkallisesti viilsi hänen ohitsensa?
Ei, hän kuulteli erään sydämen tykytystä, jonka hän oli kuulevinansa sen matkan päästä metsiä, aaltoja ja tuulia, jotka eroittivat hänet siitä rinnasta, jossa tämä sydän sykki.
"Amanda!" kuului ystävällinen ääni hänen läheltänsä.
Hän kääntyi sivulle päin ja kohtasi presidentin iloiset silmäykset.
"Yksi päivä ennemmin tahi myöhemmin, onhan se saman tekevä", lausui tämä; "annanko ma luutnantti Räyel'ille merkin, että hän laskee laiturille?"
"Ei, ei!" huudahti Amanda kiivaasti, jonka jälkeen hän tarttui isänsä käsivarteen ja johti hänen rannalta metsän reunaan.