Vihdoin kulkivat he, syleillen toisiansa, akkunaan, luultavasti kiittämään taivasta, joka oli tehnyt heidät kummankin niin onnelliseksi, niin autuaaksi.
"Fridolf, etkö näe?" huudahti nuori vaimo, kasvot lähellä akkunanruutua; "hän tuolla alahalla… hän, jota meidän lähinnä Luojaa tulee kiittää kaikesta!"
Kadulla, silmäykset kiinnitettynä samaan akkunaan, näyttäytyi Skinnarvik'in maisteri. Hän nyökkäsi iloisesti molemmille aviopuolisoille ja liikutti huuliansa ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin.
Jos kivimuurit, jotka olivat kuunnelleet, mitä hän sanoi, olisivat voineet puhua, olisivat ne kertoneet seuraavan lauseen:
"Se on siis totta, että nähdessään toisten riemun voi unohtaa omat murheensa!"
Alm avasi akkunan, jolloin kerjäläinen kulki pois pitkin katua näkymättä kuulleensakaan sitä ystävällistä ääntä, joka kutsui häntä takasin. Erään poikkikadun kulmassa pysähtyi hän uudestansa ja kääntyi ympäri.
Eräs auringonsäde, joka samassa vilahti pitkin poikkikatua ja meni aivan kerjäläisen kasvojen ohitse, murtui silloin jonkin läpi, joka näytti monenväriseltä helmeltä hänen syvään painuneessa silmässänsä.
Kerjäläinen kaiveli sormellansa pois tämän helmen, nyökkäsi taaskin iloisesti akkunassa oleville ja katosi.