Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden sakkoon langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin mielensä halu ja toivo paloi, vaan astui raskailla, epävakaisilla askelilla kohden kolkkoa kotoansa.
* * * * *
Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni, mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoeli ruis, kauniina ja lähes tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti, tarttui syleillen hänen hameesensa.
— Äiti, saammeko juosta isää vastaan? — kysyi vanhin, sievä, seitsenvuotias Anna.
— Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.
Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä, iloinen hymy, sillä hän jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.
Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: "Isä ota syliin!" Ja isä laski heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.
Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä tervehti rakasta miestään.
— Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy — sanoi hän.
— Tulen, ja sua kiitän Elsani — vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan — kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin. —