* * * * *
Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen, — hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän? Pelkällä laattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään laattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alastoin. Ikkunat olivat korkealla permannosta ja — rautahäkit edessä.
— Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?
— Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme joutuneet — — — Matti — — — Matti — — — etkö jo herää — — —
Hän tarttui Matin käteen — — — oi suuri Luoja — — — se oli kylmä! Matti nosti hänen päätään, laattialla oli verta, — — — veri oli myös hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. — — Matti oli kuollut, — kuollut, — ja missä tilassa!
Tuskan hiki nousi nuorukaisen otsalle, sydäntänsä kovin ahdisteli, hän puristi käsillään päätänsä. — "Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin esihuoneesen," huokasi hän. Mieleensä juohtui nyt kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja — enempää ei hän muistanut — —
— Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! —
Toinen pää toisensa perästä kohosi laattiasta ja tylsät silmät kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään. Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.
Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla, vielä oli armon aika, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla ensimmäisen askeltensa jo oli ottanut. Varoittavana ja kauhistavana esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen vie.
— Ja Elsa, — tuo ihana, puhdas tyttö, — hän varmaankin hylkää langenneen nuorukaisen — — —