II.
Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia. Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut tuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä?
Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen. Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen "Niiloa oikein valveille", niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain uiskentelevan.
Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
— Älä siihen vielä nukuttele — ilkkui Katri — odota toki siksi, kun kirkon penkkiin pääset.
— Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski — vastasi Niilo.
Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
— Hei, Niilo — sanoi hän viimein — johan nyt kummia kuullaan, kun sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?