Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään. Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä ei Katti nähnyt.
Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua työläältä — ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi.
— Merkillistä, kuinka minua painaa — sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.
— Niinpä minuakin — vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen kankeita silmiään, — eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa. —
Ja hänkin haukotteli pitkään.
Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen. Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka.
III.
Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella, — nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, — ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan. Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä vaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa mateleva mato.
Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja viskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja kaikenlaisia hedelmiä. "Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa," arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä, käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.