Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet linnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen ynnä monta muuta.
— Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
— Suomesta olen — vastasi Niilo.
Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.
— Suomesta, — hän on Suomesta — pakisivat he toisilleen ja ruusunen vienolla äänellä jatkoi:
— Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat silmäykset impeäni seurasivat. "Oi ihana neiti," saneli nuorukainen, "sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi voittaa?" Ja neiti vastasi: "todistakoon elämäsi, että kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti oleva sun omasi." Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.
Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä ja viserteli:
"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria, täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa nuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä 'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.' Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt. Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen polkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on etsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele, nuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin, orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä, jolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi jyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo valheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui: 'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä."
Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen ja lauloivat: "Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!"
* * * * *