Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:
— Arvaa, ken sua herätti!
— Eihän tuo lienee vaikea arvata — lausui Niilo samalla kun tarttui kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.
— Hiljaa mies — torui Katri — luuletko minulla olevan aikaa täällä joutilaana oleskelemaan.
— Mihinkäs sinulla on kiire?
— Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.
— Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!
— Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua vähitellen rupee ihminen pelkäämään.
— Katri!
— Niilo!