Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.
Nyt kuului jalan kopse porstuasta, — ovi aukeni ja sisään astui — Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.
— Hyvää iltaa, Katri! — sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. — Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.
— Terveisiä kaupungista! — lausui taaskin Yrjö — Tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? — Hän veti samalla taskustaan esiin mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkannut mitään.
— Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun — sanoi Yrjö. — — — Katri — — yhden ainoan vaan — lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. — Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.
Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
— Mikä se oli? — huusi Katri kauhistuen.