Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
— Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän katsoi epäillen Niiloon.
— Mitä kysyt — sanoi hän — mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää hän Koivistossa.
— Mitä tarkoitat?
— Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat myydyt, ja huomenna myydään talomme.
— Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
— Haa — sinä konna! — mutisi Yrjö — tulitko tänne Katria lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta — sitä ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa — — —
Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi maahan.
— Kelvotoin, mikä oletkin — lausui hän — Vaimosi luo todella lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.