Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset rappiolla, — joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
— Niilo! — kuiskasivat hänen värisevät huulensa, — Niilo, mun Niiloni! — riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.
Ja Niilo?
Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi tehnyt!"
Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
— Katri, mun armas ystäväni — lausui hän — sydämeni on pakahtua, nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse kurjuutta nähdä.
Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan, juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän, joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui, ahdistus hälventyi ja — voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
— En hylkää puolisotani, Niilo — kuului päätös hänen huuliltaan. — Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
— Jumala siunatkoon sinua, Katri — nyyhkytti hän — ei taivaan enkeli voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua hylkää?