Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan. Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.
"En minä mitään tarvitse," vastasi hän.
Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät. Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla hän miten myöskin me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen, viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi. Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä, — tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.
SOVITETTU.
Kirjoittanut
Emilie Tegtmeyer
Mukaelemalla suomentanut Wilja.