I.
Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina, tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa ruohostossa.
Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä, kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka, kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään, pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin; mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.
"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle näölle.
"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"
"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten, pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään laiminlyö."
Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.
"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"
Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella äänellä, "Tommi" — — — ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran, hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä komean kartanon katto näkyi.
Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään, tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja — — — vähän hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"