"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua, vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä, kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään, kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen vaimoaan parhaiten auttaisi.

"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet, "et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa mennä käymään vanhempiesi luona?"

Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella, puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot, taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.

Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle. Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun, ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"

Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni, vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä, sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta — turhaan! Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"

Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin vielä kerran saada Katria nähdä."

"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen teitä hakemaan."

Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt, tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"

II.

Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden. Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa. Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä, sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen, pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin, kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa, hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan tärkeä-arvoisen miehen.