"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun. Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa alotti puhetta.
"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa parvessa eräs nuorukainen.
"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä. Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin, että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."
"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä, herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan siellä kotona."
"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."
Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."
"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."
"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin olisi."
"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."
"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei, katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni suoraa päätä Peltolan isännän luokse.