Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa, minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta pitääkseen."
"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä, joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."
"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."
"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."
"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi. Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista asioistaan."
Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla," jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut käsittää."
Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, — mutta — "myöhään," tuo kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena kumartui tämä häntä kohden.
"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä Tommin kanssa."
Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.
Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.