III.
Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä, miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään, joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi. Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään, ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata, kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä pettynytkään.
Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän. Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.
Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja katseli häntä tummilla silmillään.
"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.
Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.
"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua nähdessäsi."
Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"
Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin, että sinä minua vielä muistat."
"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.