Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat: "hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut silmiään Tommista kääntää.
"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.
"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt sinulle vastaaminen," lausui Peltola.
"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."
Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi, ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.
"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt, enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."
Tommi nosti olkapäitään.
"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän "ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."
"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän, ett'en ole velkapää tekemään."
"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"