"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."
Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan, säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä, ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt oikeuttaan — — —"
Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni, vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.
Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat, mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville. Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää, maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."
Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla, kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen suureen hämmästykseen.
Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava, puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut, mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja läksi suoraapäätä ovesta ulos.
Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon kumminkin, että — —"
"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule! Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta, ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."
Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta muistella vanhoja hulluuksia.
"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"