Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa, eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon, ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma, josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten lakkinsa ja läksi pois.
Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin, jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.
Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman, puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.
"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua. Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."
Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee, niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."
Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia, jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään. Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle, mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.
"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa. Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en tänään enkä vast'edes."
"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.
Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä. En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni laiminlyömistä."
"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"