Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko, Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja riidalla vainoat?"
"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."
Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."
Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, — tulenko kuokkimaan?"
"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."
"Mutta tahdotko, että tulen?"
"Enhän sitä voi sinulta kieltää."
"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"
Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta; mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen vilkaisematta.
Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa, saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän jo olikin taas täydesti tyyntynyt.