Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan. Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.
Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.
Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."
V.
Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta." Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti, ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin. Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä. Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut, jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.
Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.
Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.
Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi tulevan tänäpäivänä tänne."
"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän tiedustaen ja epävakaisesti.
Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän. "Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman onnensa nojaan."