Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.
Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden. Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.
Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.
Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä, oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.
Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut. Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.
Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä, joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.
Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää, vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"
Niin — — — kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa, kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään, että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään, jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut, puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.
Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet. Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan, ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.
Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun, jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät, jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä, uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä.