Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle. Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan ei mitään kamoksunut.
"Murhaaja sinä! — sinä juuri olet hänen tappanut."
Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.
"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut, vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja — kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.
"Minun ketjuni, — niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.
VI.
Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi, — teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut, ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, — suopea ja valoisa yö sen hyvin salli, — tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.
Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt, tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon. Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa, kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina, mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.
Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.
Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin, olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona. Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen luopumaan turhista vaivoista.