Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän, "saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin sinäkin."
Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi? Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."
Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"
Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.
"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."
Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut, kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan alla kivestyneet. — "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun täytyisi, en sitä sittenkään voi!"
Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen salaisuuttaan riistää.
"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova onni oli meille kummallekin niin määrännyt."
"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan —" Anna tajusi hänen kysyvän katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."
Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.