Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset toisiltaan.
Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin luulinkaan, — melkein liian vaikealta."
VII.
Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa, josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden jäseniä.
Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen, murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut, millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä kiinnittivät.
Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.
Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.
Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa, niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna pöyristänyt häntä nähdessään.
Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.
Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä painavilla sanoilla: