Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään päätöksen asiassa.
Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa. Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi, sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan. Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan kanteenalaisen syyttömäksi.
Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta. Hän itse oli kuin marmorikuva, — niin liikkumattomana seisoi hän, kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan tajunnut koko puheesta.
Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma. Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta — — mikäpä nyt tapahtui. Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä, rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa joitakuita selittäviä sanoja.
Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.
Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta, lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä, yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."
Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda todistaja esiin.
Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva, kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli — — — vaimoinen henki. Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.
Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli tuntenut Leipuri-Leenan.
Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan kuolemasta.