"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti, ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut, ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut. Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin —' Ennenkuin hän sai puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan, kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan eikä liioin huutaa apua, ja — — totisesti herra tuomari, ei hänen aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa —"
Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.
"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan, "poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan, täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi. Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja —"
"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa —"
"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään. Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa. Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari, on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt —"
Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja rientää vaimonsa luokse.
"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä. "Ettekö näe, että hän kuolee?"
Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja — toden totta, paitse häntä ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.
VIII.
Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka, mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.