— Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?
— Tulen, hyvin mielelläni.
— No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä? — kysyi äiti.
— Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.
Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu. Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi, ja hän antoi sentähden myöten.
— Ota hänet sitten! — sanoi hän miehelleen — se on parempi, kuin että saisimme hänen vielä itkemään.
— Ei, Celina — toisti mies — pidä sinä sentään tyttönen luonasi; sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.
— Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.
Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen lähtöään syleili mies vaimoaan.
— Puolenpäivän aikaan — lausui hän — tulet Annaa hakemaan.