— Niin — lisää isä — hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.
Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.
— No, Anna, mitä sanot?
— Minäkö, äiti! — kysyy tyttö yhä nauraen.
— Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän kanssa rautatielle?
Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan. Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten. Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa, eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.
— No, mutta vastaa nyt! — lausui isä — Minä annan sulle…
— Ei kiitos, se ei käy päinsä — keskeytti vaimo — et sinä saa häntä lahjoilla viekoitella.
— Etkö sitten saata sanoa, Anna…
— Minä — en tiedä — — —