Jo matkan päästä ilmoittaa tulevan kosken pauhu uhkaavaa vaaraa, soutu hiljenee, tähystellään ympärillensä. Jos koski on suora ja lyhyt, niin että jo matkan päästä näkyy koko sen juoksu, lasketaan ilman mitään valmistuksia siitä alas, mutta tavallisimmasti noustaan maalle tarkastelemaan ennen, kuin uskalletaan laskea. Varsinkin mutkikkaat kosket pakottavat tekemään tarkastusta edeltä päin. Jos on myllyjä ja sulkuja, täytyy samoin rannalla tarkastella edessä olevia vastuksia. Viimeinkin ollaan valmiit, tällä kertaa uskalletaan yrittää. Lyhyillä, rohkeilla vedällyksillä soudamme päävirtaan. Jo tarttuu virta kanoottiin, se vetää meitä koskeen, liian myöhä on kääntyä takaisin. Airo saa nyt levätä, kanootti pysyy ohjaamattakin oikeassa suunnassa. Katse kääntyy eteen päin virran uomaa pitkin. Katsoa sivulle päin, jäljelle jääviin, tanssiviin rantoihin ei olo luvallinen, täytyy joka silmänräpäys olla valmis torjumaan aavistamattomia esteitä. Terävät kivet huomataan jo etäämpää siitä, että ne synnyttävät pyörteitä tai kuohua. Suunta voidaan sen tähden hyvissä ajoin muuttaa muutamilla voimakkailla aironvedoilla. Petollisemmat ovat litteät paadet, niiden päällitse lipuu vesi tyynesti ja äänettömästi, usein ei niistä tiedetä mitään ennen, kuin ovat ihan keulan edessä. Silloin täytyy sukkeloilla liikkeillä selvitä pulasta; muutamat voimakkaat huopaukset tekevät siinä erittäin hyvää, vauhti hiljenee ja siten on mahdollinen kääntää ohitse. Jos tartutaan kiveen on enimmissä tapauksissa ainoa keino työntää pohjasta sysimällä kanootti karin päällitse; ennen kaikkea pitää varoa kanoottinsa kääntämistä virran poikki. — Onnellisesti olimme päässeet varsinaisesta koskesta ja huimaavalla vauhdilla syöksymme sen alla vasta-aaltoihin. Kanootti hyppii kuohuvilla harjoilla, korkeina ja tiheään käyvät aallot, purskuen kanootin kannellekin ja kastellen meidät kokonaan. Tällä kertaa ei ollut aikaa väistellä pahimpia harjoja. Emmekä myöskään uskalla liian jyrkästi kääntyä tyyneen veteen, sillä jos keula kovassa virrassa sukeltaa sivulla käyvään vastavirtaan, kääntyy kanootti niin äkisti, että se helposti voi kaatua.
Pienemmistä koskisia olimme päässeet ja tulimme pitkälle, polvikkaalle Merstolankoskelle. Perin pohjin punnittuamme asemaa kävimme taas kanootteihimme. Tosin rannalta vanha mies meille varoittaen huuteli, mutta kohta kohina sotki ukon sanat, arpa oli heitetty. Seuraavana silmänräpäyksenä olimme jo keskellä pyörteitä. Mahtavan suuret kuohu-aallot kantoivat kanootteja, oliko se uhoittelemista? Sekunti vielä, ja voitto oli saatu, suurin tähän asti.
Ihastus onnellisesta laskusta herätti uusien koetusten halua. Ikäväksemme sen tähden huomasimme, että Harjavallan kirkolla koski oli mahdoton laskea lohipatojen tähden, joita molemmilla rannoilla ulottui keskelle väylää. Pitkin rantaa koetimme soutaa niin alas kuin mahdollista, lyhentääksemme maitse kannantaa, ja alapäästä sitä lyhennettiin myöskin siten, että laskimme veneemme vesille jo paljon ennen suvantoon pääsemistä. Ainoastaan pahimman paikan ohitse astuttiin maitse, mutta sekin oli tässä pitkä. Toiveet pettyneinä kannoimme samoin kanootit maitse jyrkän Pirilän köngäksen ohitse. Jäännös Kokemäen kymeä oli tyyntä, hiljaan juoksevaa, majesteetillista jokea. Ainoastaan Arandilassa saimme vielä kerran maistaa pienen kosken riemua, ja ilman enempiä vastuksia saavuimme viimein Poriin.
Matka oli päättynyt. Ensikertalainen ei ollut kääntynyt pois kesken, päin vastoin hän jo mietiskeli uusia retkiä. Molemmat toiset kumppanukset voivat nyt verrata Kokemäen- ja Kymijokia toisiinsa. Eittämättä on ensimainittu helpompi kanootille ja ehkä myöskin yhtä viehättävä kuin Kymijoki. Itse jokimatka Tampereelta Poriin suoriutuu helposti neljässä päivässä.
Vuoksella.
Aurinko jo oli alhaalla, kuin viimeinkin loppui pitkä rivi kauneita huviloita, jotka ensimmäisellä peninkulmalla Viipurista lähtein reunustavat Saimaan kanavan laiteita, ja Juustilan järvestä sousimme kauniille Oravansaaren seljälle. Korkea- ja lehtirantaisena kohosi Oravansaari edessämme; siellä täällä välkkyi lainehtiva ruispelto tai äsken niitetty niitty harmaine latoineen; talot, alkumatkasta hyvästi rakennetut ja varakkaat, tulivat yhä harvinaisemmiksi ja muodoltaan yksinkertaisemmiksi, mitä syvemmälle sisämaahan etenimme, ja samalla metsäiset kalliorannat tulivat yhä vakavammiksi ja läpipääsemättömämmiksi. Välistä supistui väylä hyvin kapeaksi ja pujottautui ruohokkoon, josta sitä usein olisi ollut varsin vaikeakin löytää, jos ei ruohon noja-asennosta olisi näkynyt virran ja samalla matkamme suuntaa sitä vastaan. Rannan muodostus oli meillä myöskin ohjauksena. Meloen ihan hiljakseen ehdimme auringon laskeutuessa Rapokosken sahalle, jossa saimme oivallisen yösijan ystävällisen sahanhoitajan luona.
Seuraavaksi päiväksi määrätty matkamme oli hyvin pitkä. Sen tähden me istahdimme aikaisin seuraavana aamuna kanootteihimme ja läksimme melomaan, lyhennellen tietä iloisella puhelulla. Jo kuului ensimmäisen kosken kohina, joita meillä oli useampiakin kuljettavana. Nostettuamme kanootit myllyn tokeiden ohitse ryhdyimme rohkeasti soutamalla pyrkimään ylös pitkästä virrasta. Nopeaan meloen nousimme yhä eteen päin, silloin tällöin otettiin airolla tukea kivistä, työntäen voimakkaalla sysäyksellä kanoottia jonkun karin ohitse tai estäen itsepäisiä aaltoja kääntämästä sitä poikittain ja kaatamasta. Se, joka ensin ehti ylös koskesta, veti kanoottinsa maalle ja riensi auttamaan kumppaniansa vetämällä keulanuorasta, kuin toinen airolla esti kanoottia törmäämästä rantaan.
Tuntikauden soudettuamme saavuimme seuraavalle myllylle ja kohta istuimme, voita ja leipää ja höyryävä kahvipannu edessämme, vilkkaasti keskustellen ystävällisen myllärivanhuksen kanssa. Toinen meistä oli jo ennen matkoilla tutustunut häneen ja hänen mainioon Laguayra-kahviinsa, josta hän kerskailevasti puheli hyvin laveasti.
Ukko tiesi myöskin kertoa pari päivää ennen käyneen siellä muutamia kanoottimiehiä, jotka olivat samalla matkalla kuin me; aikaisemmin oli matkue viipurilaisia kulkenut siitä ohitse, niin että kyllä näkyi, että tämä kulkutie, kerran tehtynä tutuksi, oli vetänyt puoleensa pienen matkailijavirran.
Myllärin avulla kannettiin kanootteja kivenheiton matka sen pikku niemen toiselle rannalle, jossa mylly oli. Me nyykäytimme ystävälliset jäähyväset ukolle ja jatkoimme matkaa ihan tyytyväisinä levähdykseemme, sillä nyt oli ponnistettava kaikki voimat, jos mielimme päästä ylös siitä koskesta, joka oli edessämme. Uusi vastus kohtasi meitä sinne päästyämme. Vesi oli niin alhaalla, että emme voineet ajatellakaan ylös soutamista. Siinä oli vain kaksi ehtoa valittavana: joko kantaa kanootit pitkin oikein pahakulkuista, jyrkkää rantaa taikkapa kaalaten vetää ne ylös. Me valitsimme viimemainitun keinon. Matkalla oli ollut puhetta erilaisten jalkimiemme suuremmasta tai vähemmästä käytöllisyydestä ja tähän asti olivat rasvanahkaiset puolisaappaat vedenpitävyytensä tähden vieneet voiton pieksuilta, koska niillä voitiin vetisillä rannoilla astua pois kanootista jalkojen kastumatta. Mutta nyt näkyi, miten käytännölliset pieksut ovat, sillä yht’äkkiä olivat ne ja sukat riisuttuina rannalle ja niiden isännän ei tarvinnut aristella jalkainsa kastumista hypiskellessään kiveltä kivelle tai kaalellessaan pitkin rantaa auttelemassa kanoottia kivien ohitse, kuin kumppani kiipeillen rannalla yli kivien ja pensaiden veti sitä eteen päin nuorasta. Puuhaileminen kahden kanootin kanssa oli aika väsyttävä työ ja ennen, kuin selvisimme koskesta, juoksi hiki virtoina pitkin kasvoja. Siispä, saatuamme viimein molemmat kanootit turvaan, vaivuimme kuumina ja väsyneinä, mutta iloisina kuin pari koulupoikaa sammaliselle vuoren rinteelle nauttimaan täysin määrin kesäauringon paistetta, aaltojen iloisia leikkiä ja lepoa ulkona luonnossa.