Matkamme ensi osa oli suoritettu. Pitkin Ätsärin haaraa olimme saapuneet Ruovedelle, jossa, nauttien viehättävintä vierasvaraisuutta, olimme käyttäneet pari päivää monen kuuluisan luonnonihanan paikan katselemiseen ja sitte jatkaneet matkaa etelään päin. Tampereella, jossa kanootit kannettiin Näsijärven ja Pyhäjärven välisen harjun poikki, olimme nähneet kaiken pohjoisesta päin tulevan veden sulloutuvan kuohuvaan koskeen ja sitte Pyhäjärveä myöten saapuneet Hämeen koko vesistön yhteiseen lähtöpaikkaan, Nokialle. Me olimme Kokemäenjoen niskassa, ensi koskella. Itsestään kokoutuivat mieleeni kaikki muistot aikaisemmalta matkalta pitkin Kymijokea. Oliko täällä tuleva samoja vastuksia, oliko tukit ja kosket joka hetki häiritsevät rauhallista kulkua? Mahtavan Nokiankosken pauhu näytti antavan kyllin selvän vastauksen tähän kysymykseen, ja kuin virran kuljettelemien tukkien välitse laskimme lauttapaikkaan kosken niskaan, täytyi meidän ryhtyä ensimmäiseen veneiden kuljetukseen maitse.
Nokian virran ylin osa on jyrkkä, äärettömän voimakas köngäs, ja siinä juuri on suurenmoinen puunhiomo ja paperitehdas. Veden paljous, kuljettuaan tehtaan rännien ja turpiinein lävitse, kulkee edelleen valkoisessa kuohuvana, korkea-aaltoisena koskena ja tyyntyy vasta 7 kilometrin päässä alempana. Meidän tuli nyt niin vähällä kantamisella maata myöten kuin mahdollista päästä pahimman paikan ohitse, ja se kävi päinsä kapeaa polkua myöten pitkin oikeaa rantaa noin puoli kilometriä. Sitte kävimme taas kanootteihimme, ja hurjaa vauhtia sitä mentiin, vesi kiehui ja roiskui ympärillämme, korkeina ja valkoisina kuohuivat aallot, kosken pauhu hämmensi kaikki muut äänet, kohina sotki kaikki esimmäisen komentohuudot, jokaisen täytyi pitää huolla itsestään. Syvässä virrassa ei kyllä ollut kiviä peljättävänä, mutta tukit seurasivat meitä uskollisesti ja niitä kanssamatkustajia täytyi väistellä. Vähitellen hiljeni vauhti, kanootit voitiin jättää virran valtaan ja me saimme kiinnittää huomiotamme rantoihin. Korkeina, jyrkkinä kohoavat ne kummallakin puolen, vesi on uurtanut tiensä syvälle lujaan vuoripohjaan. Kaikissa halkeamissa rehottaa runsas kasvimaailma ja ylimpänä laiteilla kasvaa muhkeata metsää. Tässä ei ole Imatran yksipuolisuutta, hurjaa, hillitöntä voimaa painiskelemassa alastomia, kovia kallioita vastaan, raivoissaan raastamassa pois kaikkea taimivaa kasvullisuutta. Tässä voittaa elämä, kasvimaailma hiipii yhä lähemmäksi vettä, antautuen viimein tyynesti aaltojen syleiltäväksi. Maisema on koskella kehyksenä, jonka tähden Nokia eittämättä vaikuttaa syvällisemmin kuin Imatra! Tämän arvostelun uskalsin lausua jo pari vuolta aikaisemmin, kuin jalkaisin astuin pitkin rantaa päästä päähän koko kosken ohitse. Kanoottimatkani oli nyt antanut uutta tukea tälle mielipiteelle. Ja ihan varmaan jokainen, kuin tekee saman matkan, myöntää, että tässä on tavallaan verraton kulkuseutu.
Liian nopeasti virta kantoi meidät pois ihanasta seudusta, puolessa tunnissa oli koko se 7 kilometrin matka kuljettu. Meidät herätti unelmistamme ympärillämme yhä tihenevät tukkijoukot. Me olimme saapuneet joen suuhun, Kuloveden laitaan, jossa puomi oli pingotettu kokoomaan tukkeja. Olipa siinä aika kova työ päästessä lävitse, täytyi pujotellata kapeista aukoista tai airolla tukkeja työnnellen raivata tietä. Kaksi meistä pääsi verraten helposti, multa kolmas joutui pahaan pulaan, kohta oli paluutie kiinni ja hänen edessään oli tiheään sulloutunut lautta. Vasta tuntikautisen ankaran ponnistelun jälkeen päästiin rannalta tulleiden uittomiesten avulla viimeinkin avovedelle vetämällä kanootti hirsien päällitse. Vihdoin viimeinkin soutelimme taas aukeata järveä ja poikkesimme yöksi ensimmäiseen taloon.
Ihanimmalla ilmalla sousimme seuraavana päivänä yli kauniin Kuloveden ja samoin kauniin Rautajärven. Aamulla olimme pysähtyneet Siuruun ja käyneet sieltä käsin omituisella Linnanvuorella, jossa on jäännöksiä pakanuuden aikaisesta muinaislinnasta. Aamiaisettone levättiin kauniissa Kuljussa, jossa vierasvarainen emäntä kohteliaimmalla tavalla osoitti käytöllistä käsitystänsä, mitä kanoottimies tarvitsee maissa käydessään. Illan valaistuksessa ja tyynellä säällä, joka on välttämätön, käsittääksemme järvimaisemia, iloiten katselimme laveaa näköalaa Pirunvuorelta. Illalla tanssimme alas Vammaskoskesta Tyrvään kirkolla ja saavuimme Jaatsin rantaan, jossa meitä otti vastaan siellä asuva piirilääkäri.
Tällä päivänmatkalla olimme oppineet tuntemaan osan tulevan Porin radan tiestä. Meille selvisi, että siitä täytyy tulla matkailijain rata, jollaista meillä vielä ei ole. Joka asema tulee viehättävien matkojen soveliaaksi lähtöpaikaksi: Nokia, Siuru, Karkku, Tyrvää.
Tyrvään alapuolella oli kevätuitto päättynyt. Lohen ja siian pyynnin aika oli alkanut. Tukkien kanssa meillä siis ei enää ollut mitään tekemistä, mutta koskia oli sitä runsaammin. Tyrvään kylän kohdalla laskimme ensimmäisestä, ja sen alla täytyi meidän vieläkin kovassa virrassa päästä joen poikki maalle, Hardolan köngäksen niskaan. Siitä ei ollut ajatteleminenkaan laskea alas veneellä, mutta maitse kantomatka oli lyhyt, ainoastaan muutamia syliä myllyn ohitse. Ja sitte taas edelleen. Joen juoksu teki soudun helpoksi, siellä täällä kiiruhti vauhtia vielä valkokuohuinen kovempi virta, ja varsinaisista koskista, joita ainakin oli puoli tusinaa, ajaa hurautettiin nuolen nopeudella. Ainoastaan Moisalassa ja Äitsinkoskessa Kiikussa täytyi meidän kantaa kanootit köngästen ohitse. Veden paljous syöksyy siellä melkein pystysuoraan alas kalliolta. Näiden edullisten asianhaarain tähden jouduimme hyvissä ajoin illalla Kokemäelle Vilikkalaan, vaikka olimme vasta myöhään aamupäivällä lähteneet Jaatsista.
Tämän päivänmatkan alkupuoli oli eittämättä juuri koskien tähden hauskempi. Laskettua alas viimeisestä Keikiön virrasta oli meillä edessämme yksitoikkoista suvantoa, pitkin Huittisten soisia niittymaita. Kokemäen pitäjään päästyä muuttui maisemain luonne taas, ja Vilikkalassa oli meillä joen mitä miellyttävimpiä paikkoja.
Tehden jyrkän mutkan kääntyi joki täällä pohjoista kohti ja peninkulman päässä taas etelään päin kapean niemen toista sivua. Meillä olisi siis ollut melkoinen mutka pitkin jokea. Kun hyväntahtoinen Virkkalan isäntä tarjosi hevosia viemään kanoottejamme 5 kilometriä Kokemäen kirkolle, otimme tarjouksen vastaan, varsinkin kuin tahdoimme mielellämme voittaa aikaa maaretkille. Sittemmin saimme sentään kuulla, että juuri se joen osa, jonka nyt laiminlöimme, on ihanimpia.
Kuitenkin saimme runsaan korvauksen tästä vahingosta tekemällä maamatkan Sisä-Satakuntaan. Kokemäeltä ajoimme Köyliönsaaren kartanoon ja sieltä teimme viehättävimmässä seurassa mukavilla vaunuilla retkiä Säkylään ja Euraan. Tämä syrjäretki tosin ei oikeastaan kuulu kanoottielämään. Mutta jos matkustetaan yksinomaan vain pitkin Kokemäenjokea, niin hyvinpä vähä saadaan tietoa seudusta, jonka läpi siten tullaan kulkeneeksi. Korkeat rannat enimmäkseen estävät näkemästä viljeltyjä seutuja. Nyt saimme asiantuntijain johdolla lyhyessä ajassa hyvästi katsella maamme mitä kehittyneintä maanviljelys-aluetta.
Kuin parin päivän päästä taas kävimme kanootteihimme istumaan, oli edessämme joen viriävin osa, Kokemäen ja Nakkilan kirkkojen väli. Me olimme nyt jo saavuttaneet jonkun verran tottumusta koskien laskemiseen ja saatoimme luottavasi! lähteä kohti tulevia vaikeuksia.