Toijalassa tuli kolmas triumviraatin rengas, Länsi-Suomen edustaja, turkulainen.
Ätsärin asema on kuuluisa luonnonihanasta paikastaan, eikä ainoastaan sen tähden, että se on ikään kuin virkistävä kosteikko Vaasan radan seutujen yksitoikkoisuudessa, vaan myöskin verraten mihin hyvänsä ylistettyihin sisämaan paikkoihin. Täydestä sydämmestä yhtyen siihen lausuntoon päätimme päivämme. Mutta yöllä tapahtui ilman vaihdos. Jäätävä pohjatuuli karkoitti pois lämmön, taivas oli peittynyt pilveen, kaikki oli harmaata ja autiota. Ja me saimme edellisen illan mietelmiimme liittää sen vanhan lisäyksen, että auringon paiste ja tyyni ovat välttämättömät, ennen kuin sisämaan luonto voi viehättää. Auringon paiste ja tyyni, niin, niistä meillä ei ollut merkkiäkään, kuin läksimme vesille ensi kerran tällä matkalla. Eipä mieli suinkaan ollut iloinen soutaessamme ensimmäistä selkää, ja ensikertalainen meistä vakuutti ihan jyrkkään, että hän olisi luopunut koko yrityksestä, jos meillä olisi myötätuulen sijasta ollut vastatuuli. Näin nuristen pääsimme järven suuhun ja Inhan rautatehtaalle, ensimmäisen kosken niskaan. Ystävällinen kutsu viehättävälle aamupäivän kahville viivästytti alaslaskua, ja kuin viimein taas kävimme veneihimme, näyttivät kahvipöydässä lausutut onnentoivotukset heti toteutuneen, taivas selvisi ja samalla koko mieliala. Hyvä onnemme oli alkanut ja se seurasi meitä uskollisesti aina Poriin saakka. Kaikkialla, missä kävimme maissa, vakuuteltiin, että meidän tulopäivämme oli ensimmäinen poutapäivä pitkään aikaan, ja me puolestamme saatoimme vastata, että me tuskin olimme edes kastuneetkaan sateesta. Epävakainen sää vaihteli aina meidän eduksemme. Se oli minun vanha onneni kanoottimatkoilla tai ehkä ei minun, vaan yleensä kanootin.
Kulkuväylä Inhasta aina suureen Toisveteen Virroille, 30 tai 35 kilometriä, on vaivalloinen kanoottitie. Vesistö on täällä joukko pikku järviä, välillä viriäviä jokia ja ne täynnä mataloita kivikkokoskia. Meillä ei ollut täällä perattua "ruunun kulkua", jonka tähden meidän, vaikka kosket eivät olekaan korkeat, useimmiten täytyi kantaa kanootit pahimpain paikkojen ohitse. Rannat sitä paitsi olivat enimmäkseen vielä sopimattomat kulkea, niin että maamatka tuli erittäin vastukselliseksi; kanootti olalla täytyi hyppiä kiveltä kivelle, kiipeillä kaatuneiden puiden päällitse tai kaalella suota. Sen tähden me, missä vain suinkin soveltui, annoimme kanoottien tyhjinä lipua alas koskista. Kaksi miestä tarvittiin nyt kuten kantaessakin kuljettamaan kutakin kanoottia. Toinen piti nuorasta, toinen airolla pysytteli kanoottia ulompana rannasta, että se ei kolahtelisi kiviin. Miesten täytyi kulkea tasan virran nopeuden kanssa, sillä jos kanoottia pidätettiin, tapahtui helposti, että aalto vähitellen painoi sen veden alle, taikka kaatui se jossakin pyörteessä. Kaikki irtonaiset tavarat sen tähden koottiin pois istuinsijasta. Sen laiminlyöminen voi tuottaa arvokasten tavarain vahinkoa. Niinpä tapahtui kerran (toisella matkalla), että kenkä kanootin kaatuessa jäi koskeen; toisen kengän onnellinen isäntä sai sitte paljain jaloin tallustella, kuin saavuttiin lähimpään kaupunkiin, jossa pukuvarasto voitiin täydentää.
Monta oli kuitenkin sellaistakin koskea, joista voimme laskea alas, tulipa niitä yhtä enempikin, kuin oikeastaan olisimme toivoneet. Se oli erään sillan alla, me emme luulleet siinä olevan edes mitään virtaakaan, mutta ihan yht'äkkiä pudota tuiskahdimme alas pienestä köngäksestä toinen toisemme perästä. Kanootti pysähtyi äkisti köngäksen alle ja päälle pakkautuva vesi huuhteli takaa päin ja painoi kanootin syvälle ennen, kuin ehdittiin saada sitä jälleen vauhtiin. Tällä kertaa päättyi kaikki ainoastaan oivalliseen istumakylpyyn, mutta kyllä on kartettava laskemista jyrkistä köngäksistä, vaikkapa ne olkootkin mataloila.
Kaikista vastuksista huolimatta saatoimme kuitenkin olla varsin iloiset, että olimme valinneet Ätsärin lähtöpaikaksi. Kiemurteleva kulkuväylä tarjosi alinomaa katseltavaksi vaihtelevia maisemia; täällä meillä ei ollut Saimaan yksitoikkoisia metsärantoja, ympärillämme näkyi viljavia vainioita ja vauraita taloja. Viljelys tuotti elävyyttä kaikelle sille kukoistukselle, jota luonto on levitellyt näihin syrjäisiin seutuihin. Elvyttävänä valtimona on vesiväylä, me siis matkustimme juuri sitä tietä, jolla oikein on tilaisuutta oppia tuntemaan seutua, ja kulkuneuvomme, kanootti, oli ainoa mahdollinen päästä yhtä mittaa järvestä järveen. Veneellä matkustaessa olisivat koskei olleet voittamattomina esteinä. Maantiet harvoin käyvät pitkin rantoja; niitä kulkiessa matkailijalta jäävät paraimmat paikat näkemättä. Kanootilla täytyy matkata, oppiakseen tuntemaan Ätsäriä ja Virtoja. Siitä olimme ihan selvillä, kuin toisen päivän iltana laskimme viimeisestä koskesta Toisvedelle, ja samoin siitäkin, että täällä oli matkailijoille tie, joka luonnon kauneudella kilvottelee sisämaan kuuluisimpien seutujen kanssa. Matka Kahilanjärvestä virtaa myöten Volanterin muhkean kartanon ohitse Toisveteen on tavallansa ihan verraton. Muutaman kilometrin alalla on siinä koossa oikeita helmiä sisämaan eri näköaloista.
Volanterissa saimme katsahtaa näiden seutujen varakkaaseen talonpoikaiskotiin. Päärakennus oli siinä, kuten yleensä kaikkialla Ätsärissä ja pohjoisosassa Virroilla, kaksinkertainen. Tosin se päärakennus on enimmäkseen tyhjänä, sitä käytetään ainoastaan juhlatiloissa. Meidän siellä käydessämme oli siinä paraillaan ompeluseuran kokous, niin että saimme hyvän tilaisuuden tarkastella rakennustapaa. Huoneet olivat 15 jalkaa korkeat, ovet — kaksipuoliset ja lukot, rivat ja muut tarpeet parasta lajia — 10 jalkaa korkeat ja kaikki muu samaan tapaan. Ei kuitenkaan huonekalusto, joka oli yksinkertaisempaa lajia. Jonkun seinän täytteenä saatiin joskus nähdä kaksi suurta kakluunia vierekkäin, tai sänky ikkunain välissä suuressa salissa, usein vallan uus'aikaisesti viistossa seinää vasten, tai kiikkulauta sohvan paikalla j.n.e.
Ompeluseuraan kuuluu tietysti kahvi ja kahviin lavertelu kaikesta eikä mistään, niin täälläkin. Nautittuamme kylliksemme kaikkea tätä virvoitusta läksimme taas vesille ja saavuimme illan tullessa Ikkalan taloon, taaskin kaksinkertaisen, punaiseksi maalatun kartanon opastuksella, johon rakennukseen meidät sijoitettiinkin. Täällä oli kaikki yksinkertaisemmassa kaavassa kuin Volanterissa. Vaan tämä isäntämme ei ollutkaan pitäjän mahtavia, hän oli rengistä vaurastunut itsenäiseksi isännäksi ja kovassa työssä säilyttänyt yksinkertaisemmat periaatteet. "Nämä rakennukset ne juuri ovat meidän köyhyytemme", sanoi hän, "niitä on kyllä hyvä katsella, mutta ne tuovat kalleita tapoja, eikä niistä ole mitään hyötyä." Mainion hyvän yösijan me saimme ja meitä kohdeltiin kaikin puolin erittäin hyvästi. Ja mitä tässä huomasimme, ei ollut poikkeuksena, vaan yleisenä sääntönä tällä matkalla. Nämä seudut ovat kerrassaan toisenlaiset kuin Itä- ja Keski-Suomi, mitä talojen vauraasen elämään tulee. Me pääsimme kaikista Marian huolista. — Kahvia tai teetä tarjotaan tultua ilman eri pyyntöä, tavallisesti "talon puolesta" tervetuliaisiksi. Aamukahvin kanssa tuodaan lasi raikasta vettä, useimmiten jäämuruja seassa. (Jääkellari on tarpeen järjellistä maitotaloutta varten.) Ruoka laitetaan katetulle pöydälle, veitsi ja kahveli on joka lautasen vieressä ja ruokalista on vaihtelevampi kuin ainoastaan hapanta leipää, piimää ja suolakalaa. Yölevolle sitä paitsi voidaan vaaratta asettua huoneihin, joissa on tarjona puhtaita vuoteita valkoisine lakanoineen. Sänkyeläimistö ei ollut sama kuin Savossa ja Karjalassa. Yksi meistä oli, elävästi muistaen Itä-Suomen sängyt, teettänyt itselleen erinäisen yöpuvun, saman kaltaisen kuin pohjoisnavalle matkustajain makuusäkki, voidakseen siinä, suu kurenauhalla kiinni vedettynä, olla rauhassa kaikilta rynnäköiltä. Kyllä se säkki oli aatteellisesti ihan moitteeton kalu, mutta sen käytöllistä tarvetta ei tullut tällä matkalla: kanootin pohjapainona sai se kulkea pitkin Kokemäenjokea alas ja käyttämättömänä palata kotimaahansa lakaisin.
Ihana virta Toisvedestä Vaskiveteen oli viimeinen muistutus siitä luonnosta, joka meillä oli viime päivinä ollut ympärillämme. Me olimme nyt suurilla järvillä. "Kaunista kuin Virtain järvillä", lausui nuorin meistä, innostelija, ja me muut saatoimme yhtyä siihen, kuitenkin tekemällä pienen ehdon. Matkailija näillä seuduin paha kyllä supistaa useimmiten matkansa siihen, että purjehtii höyrylaivalla Tampereelta Ruoveden kaulia Jähdyspohjaan tai Härköseen Virroille. Paljo hän silloin on kyllä nähnyt, mutta ei kuitenkaan parasta; hän on tehnyt matkan, mutta jättää näkemättä matkan pään. Helmenä Virroilla on eittämättä äsken mainittu matka veneellä maantien sillalta Zarlundin virtaa myöten ja Virtain kirkolle. Ja vaikka häntä ei, kuten meitä, kirkkorannassa tervehdikään rippikoulunuoriso kolmenkertaisella hurraa-huudolla, niin hän kuitenkin riemuiten laskee satamaan. Hän on nauttinut kauneinta, kuin luonto täällä voi näytellä.
Lakkaamaton myötätuuli oli meillä ollut ja se antoi minulle hyvän tilaisuuden koetella jotakin uutta, purjettani. Ensin se levitettiin ihan vaatimattomasti vienoon tuuleen, vähitellen tulin rohkeammaksi enkä viimein ottanut sitä pois kovassakaan tuulessa. Se ei tosin ollut suuri — 25 neliöjalkaa — mutta kuitenkin riittävä tarkkojen kokeiden tekoon. Päätökseksi tuli, että purje kohta käärittiin kokonaan pois. Melakanootti ei ole mikään hyvä purjehdusvene. Vastatuulessa voidaan kyllä risteillä, mutta voittamatta juuri mitään, sivutuulessa on lakkaamaton tasapainon piteleminen väsyttävä ja myötätuulessa jäädään jäljelle jo kohtuullisellakin soutuvauhdilla kulkevasta. Sanottakoon tässä, että meidän kanoottimme olivat soutua varten, siis ilman varsinaisia köliä ja ilman peräsintä. Minä ohjasin airolla enkä siis voinut yht’aikaa soutaa ja purjehtia. Mutta vaikkapa oltaisiinkin varustetut tuulen käyttämistä varten, niin enpä luule purjehduksen tuottavan suurta hyötyä eikä juuri huviakaan; lakkaamaton ohjaileminen väsyttää ja riistää melkoisesti vapautta, joka juuri tekee kanootin niin viehättäväksi. Sitä paitsi vielä kaikki purjehdusajatukset ovat uusia esteitä kanootti-urheilulle, jota jo ennestäänkin katsellaan epäluulolla.
Paljon suurempi ilo on höyryn käyttämisestä apuvoimana. Niinpä eräänä päivänä saavutimme hinauslaivan, joka oli hinaamassa tukkilauttaa; me laskimme höyryveneen viereen, sidoimme kanootit sen sivulle ja levähdimme tuntikauden katetun pöydän ääressä, yhä kuitenkin kulkien eteen päin, vaikka hitaastikin. Toisen kerran tartuimme kiinni höyryveneen jäljestä viiltävään proomuun ja pääsimme mukaan; tällä kertaa oli vauhti parempi, niin että saimme oikeaa etua siitä kyydistä. Sillä tavalla laskettelimme Muroleella pilkin koko Näsijärven Tampereelle saakka.