Uittoväylä kulkee keskellä uomaa, jossa vesi on viriävin. Estämään tukkeja ajautumasta maalle tai tarttumasta mataloille rannoille on kiinnitetty yhtämittainen puomi pitkin kumpaakin rantaa, muutamain sylien päähän maasta; siinä on tukkien kujoset. Siellä täällä on aukkoja uivassa aidassa, joka on kiinnitetty pohjaan lyötyihin paaluihin, niin että liike rannalta toiselle ei ole kokonaan keskeytetty. Niistä porteista päästään tukittomaan kulkuväylään pitkin rantaa. Mutta voidaanpa puomin päällitsekin rohkeasti soutaen päästä sinne vaarattomalle vedelle. Soudetaan vain suoraan puomia kohti, se painuu kanootin alla, ja niin luistetaan ylitse. Jos temppu ei onnistu, vaan kanootti jää tukille, sysätään vain melalla puomista, niin heti taas ollaan irti. Mutta sukkeluutta siinä tarvitaan, että virta ei saa venettä valtoihinsa. Jos perä ehtii painua virran mukaan, jää kanootti pitkin sivuansa puomille, ja se tila ei enää ole turvallinen. Välistä ei päästä tämän uivan karin päällitse ilman apua, mutta kahden tai kolmen kanootin alla painuu se aina.
Rantaväylän edut ovat kuitenkin hyvin vähäiset. Aidat ulottuvat kauas veteen, oksaiset, tuulen kaatamat puut ja terävät seipäät kavalasti väijyvät matalassa vedessä, jysäys niihin ei ole mieluista kanootille eikä siellä muutenkaan ole virrasta kulun apua. Me kuljimme siis yleensä samaa tietä kuin tukit.
Missä nyt istuimme veneissämme, juoksi joki tyynenä ja leveänä vetisen niittymaan keskitse. Tukit uinailivat auringon paahteessa ja jo hiljaisellakin soudulla kuljimme me pikavauhtia, noihin hitaihin kumppaneihin verraten. Joitakuita niistä oli väsynyt matkustamaan ja painunut pystyyn, niin että vain päätä hiukan näkyi veden päällä, varoittaen meitä lähelle tulemasta. — Sellaista se oli kulku, kunnes seutu muuttui.
Joki tuli virtavammaksi, me kuulimme matkan päästä Mankalan koskien kohinaa ja tukit alkoivat elää. Ensimmäiset olivat jo luistaneet alas koskesta ja ne, joiden vuoro sille ensin oli lähteä, kääntyivät vähitellen pitkin jokea. Väylä näytti sen tähden ihan selvältä, kuin koski alkoi meitäkin vetää. Hyvin säntillisillä aironvedoilla meidän oli helppo ohjata pursiamme alas kiiruhtavien matkakumppanien keskitse. Me kuljimme parempaa vauhtia kuin ne, ja sen tähden meidän ei tarvinnut peljätä mitään sysäyksiä jäljestä tulevilta. Onnellisesti pääsimme itse koskesta, ainoastaan säännöttömät pyörteet ja vasta-aallot sen alla olivat jäljellä. Mutta siinäpä olikin vastuksia ja vaaroja, me olimme joutuneet Skyllasta Karybdikseen. Tukit, jotka koski oli herättänyt unestaan, kiertelivät unen pöpperössä mikä minnekin ennen, kuin jälleen löysivät tietä edelleen. Pyörteen mukaan kiertelivät ne moneen kertaan takaisin pitkin rantaa ylös puoli koskeen, joka ne tempasi uudestaan virtaan aina uusien kumppanien seuraan. Siinä kiehui kuin padassa; monenmoisesti pyörrellen hyökyivät pölkyt rannasta toiseen ja sitte vähän matkaa alas päin, jossa ne taas oikullisesti asettuivat poikki tien. Ne olivat meille kiusana kuin lammaskatras ajajalle maantiellä. Ja siinä sekamelskassa meidän täytyi päästä eteen päin, mutta ei mielin määrin pujotellen. Kanoottia täytyi tarkkaan pitää virran suunnassa, heilahtaminen olisi kaatanut, ainoastaan hiukan saattoi kiertää, ja kuitenkin oli kartettava jysäyksiä, varsinkin vastaantuleviin tukkoihin. Mutta parempi kuin tehdä äkkikäännöksiä, kiertääkseen poikittain edessä kuohuvassa virrassa olevaa tukkia, oli laskea rohkeasti suoraan sitä kohti, se upposi siivosti kanootin painon alla.
Kulkutie muuttui joka sekunti. Mistä toinen kanootti juuri pääsi ihan helposti, siinä toisen piirittivät seuraavana silmänräpäyksenä joka taholta päälle tunkeutuvat hirret. Yht’äkkiä keräytyi tiheä lautta piiritetyn ympärille, ja kanoottimies sai tukeilla hypiskellen vetää jäljestään venettänsä avovedelle. Hienot tukit eivät kuitenkaan kantaneet miestaakkaa, niin että oivallinen jalkakylpy seurasi tuosta tukkilautalle noususta.
Me olimme jo päässeet neljä koskea, suurella vaivalla kantaneet kanootit jyrkkää kalliorantaa myöten viimeisestä viidennestä pahimman paikan ohitse ja taas nousseet venoihimme, kuin virrassa sen alla meitä kohtasi uusi vastus. Rannasta ulkonevalle kalliolle oli ajautunut uivia tukkeja suureen ruhkoon sulkemaan virtaa, joka painoi sille puolelle. Ja joka uusi tukki, joka siihen koski, saattoi tuon säännöttömän sulun horjumaan. Kaikki oli hyvin irrallisessa tasapainossa. Nyt piti päästä tuon uhkaavan paikan ohitse, koskematta siihen. Kaksi meistä oli jo onnellisesti päässytkin suvantoon ja kolmas tuli suoraa tietä ihan jäljestä. Mutta hänen seuraansa yhtyi pari noita epäluotettavia kumppaneja ja yhteiseksi tien pääksi tietysti tuli tuo vaaran paikka. Liian myöhä oli enää päästä syrjään, seuraavana silmänräpäyksenä sukelsi jo kanootti muutamain pitkällä olevien hirsien alle, jotka olivat juuri sen verran koholla vedestä, että kanootti paraiksi sopi uimaan niiden alatse. Ensimmäinen sysäys torjuttiin käsillä. Koska kanootti on niin kevyt, voitiin vauhti pysäyttää, ja kuin tukit olivat lujasti kiinni, oltiin selvittynä myöskin uhkaavasta vaarasta. Muutamalla voimakkaalla sysäyksellä hirsistä vapautettiin kanootti vankeudestaan. Vaan kova virta oli jo alkanut painaa sitä veden alle, niin että istuinpaikka vähitellen tuli täyteen vettä. Puolikylpyyn se seikkailu päättyi, mutta me opimme siitä, että rantaan ruhkoutuneet tukit ovat vaarallisemmat kuin vapaasti uiskentelevat. Näitä satunnaisia, yhä vaihtelevia ruhkoja on kartettava.
Muutamain päivien päästä olimme onnellisesti päässeet alas koko joesta, ja kuin Kyminsuussa otimme jäähyväset puisilta matkakumppaneiltamme, jotka yksitellen lipuivat lajitteluvajaan ja siellä kukin merkkinsä mukaan edelleen eri isäntien lauttapuomien sisään, meillä oli selvillä, että Kymijoki kyllä on oivallinen uittoväylä, mutta vaivalloinen, jopa vaarallinenkin tie kanoottimiehelle. Pienen merenlahden poikki näkyi nyt matkamme pää, Kotka, ja tukit myöskin olivat päässeet turvalliseen satamaan, sillä siinäpä on saha sahan vieressä joka laholla.
Ätsäristä ja Virroilta Poriin.
Helpotuksen huokauksella tervehdin junan lähtömerkkiä, kuin aamulla 8 päivänä kesäkuuta viimeinkin istuin matkaan valmiina vaunussa. Toukokuu oli ollut lämmin, kesän kaltainen, ja kaunis oli ilmoiltaan kesäkuun alkukin; pääkaupunki tuntui jo sietämättömältä. Nyt olin vapaa ja riensin taas kanoottimatkoilleni. Muutamain viikkojen viettäminen kanootissa oli edellisistä kesistä muuttunut oikeaksi tarpeeksi. Tällä kertaa oli matkaohjelmana meno Vaasan radalla Hämeen vesistön pohjoisimpaan päähän ja sitte lasku sitä ja Kokemäenjokea myöten merelle. Minä olin siis ostanut lipun Ätsärin asemalle, jonne kanootti oli muutamaa päivää ennen lähetetty tavarajunassa.
Ahdasta oli junassa, pääkaupunki muutti maalle. Ystäviä ja tuttuja oli kaikissa vaunuissa, muuttomatkalla huviloihinsa tai talonpoikaisseutuihin. Ja minä sain vastata tuhansiin kysymyksiin matkani tiedustelijoille: kanoottipukuni ilmasi, että aikeeni eivät olleet ihan tavallisia. Kyllä kymmenestikin olin jo ehtinyt kertoa samat asiat: että kanootti ei ole vaarallinen, että kanootti on oivallisin kulkuneuvo sisämaassa matkailijalle, että kanootti tuottaa enemmän virkistystä kuin makaileminen kesäasunnossa — kuin pysähdyimme Riihimäelle. Siellä tapasin yhden matkakumppaneistani, Itä-Suomen edustajan, viipurilaisen. Meitä oli nyt kaksi vastailemassa kysymyksiin: hän, ollen ensikertalainen, ei voinut vahvistaa minun sanojani omilla kokemuksillaan, mutta ehkä paljaalla läsnä olollaan, sillä hän ei ollut vielä koskaan istunut kanootissa, eipä edes nähnytkään käytettäväänsä venettä, joka oli sekin edeltä päin lähetetty tuonne ylös, ja kuitenkin hän oli kyllin rohkea heti antautumaan laajaan selittelyyn. Jos hän olisi kolme viikkoa myöhemmin tavannut niitä, jotka nyt niin epäuskoisesti kuuntelivat minun käännytysyrityksiäni, niin hän olisi ihan varmaan paremmin kuin minä saanut heitä käännetyksi, hän olisi silloin ollut elävänä, pitkältä matkalta palaavana esimerkkinä minun mietelmistäni.