Tämän urhotyön ilo tarvittiinkin korvaamaan vähän ennen tapahtunutta vastoinkäymistä. Eräs hyväntahtoinen soutaja oli näyttänyt meille oikotien, mutta se veikin meidät lahden pohjaan, jossa maa oli edessä. Kääntyminen takaisin olisi tuottanut meille peninkulman pituisen kierroksen niemen ympäri. Lähetettiin tarkastelemaan, miten leveä se oli — kilometrin matka, oli vastaus, ja raivaamatonta maata, aitoja ja ojia. Paha oli pula. Silloin tuli rantaan muutamia ripeitä tyttöjä ja poikia; ruvettiin pyytelemään apua kanoottein kantamiseen kannaksen poikki, mutta sitä miehet vastustivat, se olisi heidän vapaapäivänsä haaskaamista ja heidän rauhan nauttimisensa häiritsemistä. Diplomaatillisella taidolla saimme tytöt puolellemme; he tarttuivat kanootteihin ja kevyesti kuin tanssissa riennettiin yli aitojen ja ojien, jäljessä vitkastelevat rengit, jotka olivat vähän hämillään tyttöjen reippaudesta.
Jännitys koskissa, joissa tarvitaan kaikki voima, tahto ja mielen maltti yht’aikaa käytäntöön, jätti jälkeensä vastavaikutuksen. Äärettömänä, ikävänä, lohduttomana sen lähden oli edessämme parin peninkulman pituinen, peilikirkas Kynsivesi. Turhaan tarkasteltiin karttaa, päästäksemme auringon paahteessa, ilman vähintäkään virkistävää tuulen henkäystä, soutamasta kohti etäisyyttä, jossa vain vesi rajoitti näköalaa. Kuin laulajamme silloin viritti Paraisten kalkkivene-renkien valituksen:
Ja paljo huolt' on maailmassa,
Vaan kalkkijaalaa kuljettamassa
Yl' Porkkalan seljän, se sentäänkin
On kiusa suurin ja harmikin —
Kuunneltiin laulua mielellään, myönnettiin se todeksi ja pyydettiin uudestaan. Mutta kaikellahan se on pää, niin Kynsivedelläkin. Maisemat herättivät taas väsyvää miellä, laskeutuva keskikesän aurinko viehätti, ja koskien ja virtojen avulla saavuimme puolen yön aikaan Laukaan kirkkorantaan.
Kokkotulet olivat jo palaneet loppuun, äkkijyrkkä Saraakallio, jonka juurella Rautalammin ja Saarijärven vedet seoittelevat laineitansa, oli siinä mustana hienoisen, ylös nousevan sumun verhossa, ei edes sielläkään loimunnut mitään huvitulia. Me olimme aikaisemmin Simonankoskelta kiiruhtaneet edelleen, vaikka kylän viuluniekan äänet houkuttelivatkin pysähtymään. Toivoimme kirkonkylässä saavamme nähdä juhannusyön viettoa suuremmalla tavalla kuin siellä syrjäkylässä. Toivomme pettyi, ja töin tuskin saimme viimein yösijaa.
Seuraavana päivänä saavuimme määrättyyn pysäyspaikkaamme, Jyväskylään. Matka Saimaalta Päijänteelle oli onnellisesti suoritettu — vesitse, jos ei oteta lukuun kanoottien kantamisia sulkuovien, myllyjen ja pahimpien virtapaikkojen ohitse.
Kymin uittoväylä.
Laskien myötävirtaan olimme joutuneet hiljakseen uiskentelevien tukkien sekaan, jotka eivät täällä ole enää lauttoihin kiedottuina, vaan valloillaan joessa, joka niitä hitaasti, vaan varmasti kuljettaa alas mereen. Me olimme nyt seuranneet metsää sen matkalla etäisimpien järvien rinteiltä. Olimme nähneet talvella hakattuja puunrunkoja vieritettävän veteen ostajan puomien turviin ja, nuorakelan yksitoikkoisesti, valittavasti naristessa, vähitellen etenevän kotirannoilta. Siellä nyt ainoastaan paljas kannokko oli muistona tilan entisestä muhkeudesta, sen metsästä, vaan ehkä se myöskin oli merkkinä talon alkavasta vauraudesta, jos huolellinen vakavuus osasi pitää vaaria metsästä helisevän rahan uudessa muodossa. Mutta eipä aina oltu osattu kultavirran paisumis- ja laskeumis-vaihtelussa säilyttää keskikorkeuden vakavaa rantarajaa. Talo jäi paljaaksi, kuin virta kuivi; siellä oli luodeaika alimmillaan, kuiva metsäkangas ei enää vetänyt puoleensa tulvia.
Mutta tukit, se pääoma, menivät edelleen, tanssivat alas koskista, ne koottiin jälleen puomien sisälle, hinattiin yli järven, ne pulikehtivat taas seuraavassa kuohussa, yhtyivät toisilta tahoilta tuleviin lauttoihin ja jatkoivat yhä suurenevissa joukoissa matkaansa läpi maan. Tuhannet olivat kasvaneet kymmeniksi tuhansiksi ja kymmenet tuhannet sadoiksi tuhansiksi. Nyt oli päästy Kymijokeen, kahleet oli taas päästetty auki, virtaava vesi hoiteli kuljettamista ilman köysiankkuria ja hevoskiertoa. — Näiden lukemattomain omiin valtoihinsa jätettyjen tukkien kanssa me nyt saimme jonkun aikaa kulkea samaa tietä.
Ihan vieraita nämä matkakumppanit tosin eivät olleet meille, mutta tuolla ylhäällä järvissä olivat ne aina olleet tarkasti vartioituina, meidän tarvitsi vain kiertää säännöllisiä lauttoja, ja aina siellä oli hyväntahtoisia tukkimiehiä aukomassa tietä ahtaissa paikoissa. Yksin koskissakin voitiin tukkien laskeminen keskeyttää meidän matkamme turvaamiseksi. Tässä oli toisin. Meidän kumppanimme seurasivat nyt omia ja virran lukemattomia oikkuja, niihin täytyi meidän mukautua, ja kohta huomasimme tarvittavan suurinta valppautta.