Meidän oli määrä soutaa Viipurista Kotkaan, mutta ei suoraa tietä pilkin rantaa, vaan tehden pieni kierros sisäjärvien kautta. Sillä matkalla olimme nyt päässeet Varkauteen, ja nyt oli valittava soveliain ylimenopaikka Saimaan vesistöstä Päijänteen vesistöön, päästäksemme sitä ja sitte Kymijokea myöten merelle. Vaalimme määräsi maamatkan pituus, joka meillä välttämättä oli tehtävä Savonseljän poikki. Jos jatkoimme matkaa Kuopion ohitse Maaninkaan Tuovilanlahteen, oli maamatka sieltä 20 kilometriä; jos sitä vastoin luovuimme siitä mutkasta, oli soveliain tie lähelle Varkautta laskevaa Sorsavettä myöten ylös. Sieltä voitiin vesitse päästä ihan Savonseljän juurelle erääsen paikkaan, josta seljän poikki kartan mukaan ei voinut olla kovinkaan paljoa, enintään joku kilometri; toisella puolen oli vastassa Suonnejoen vedet, jotka laskevat Rautalammin vesiin. Tämän viimemainitun tien me valitsimme, ja ihan varmaan olisikin vaikea löytää viehättävämpää kanoottimatkaa.
Viiden kilometrin päässä etelään päin Varkaudesta tulee Haukiveteen Kuvansinkoskesta vesiä lännestä päin. Siitä meidän oli ylös päästävä, ja kosken alla olimme ensi kerran kovemmassa virrassa. Melomalla päästä ylös tuskin näytti mahdolliselta; nyt siitä ei missään tapauksessa voinut olla puheitakaan, koska lankkulotjia tuli ehtimiseen alas koskesta, sulkien kapeaa tietä. Kannettuamme kanoottejamme muutamia syliä olimme taas vesillä kovassa virrassa, jossa tuli aika kova voimain koettelu. Parista pienemmästä koskesta täytyi meidän kaalaa ylös pitkin rantakiviä, vetäen kanootteja jäljestämme..Siinä saimme koetella sellaista tarkoitusta varten tehtyjen pukujemme soveliaisuutta: polvihousut, pitkät sukat ja kengät. Yht’äkkiä oltiin valmiina kaalelemaan ja yhtä sukkelaan taas täydessä urheilijan puvussa istumassa veneissämme.
Parin pienen järven perästä oli taas peninkulman pituinen joki jylhää autiota metsäseutua pitkin. Ei mitään viljelyksen merkkejä näkynyt, koskemattomana oli salo ympärillämme alkuperäisessä viehättävässä suloudessaan. Lintujen äänet ja lukemattomat joukot parveilevia sudenkorentoja olivat ainoina elämän merkkeinä, ja meidät itsemmekin valtasi tyyneys, ääneti meloimme eteen päin. Yksin laulajammekin Paraisten laulut vaikenivat itsestään, jos niiden muutenkaan annettiin kylvellä suolaa meidän sisävesiretkellemme. Täällä olisi epäsointu tullut liian häiritseväksi. — Kauniin Osmajärven selkää pitkin saavuimme auringon lasketessa Sorsakosken sahalle.
Siellä soimme itsellemme lepoa pari päivää. Me olimme nyt soutaneet viikkokauden, kanootit tarvitsivat puhdistusta ja voitelua; väri oli monin paikoin hankautunut pois, niin että oli käytettävä talia ja öljyä. Pesua odotti myöskin vaatevarastomme. Eipä maalla olo sentään suinkaan ollut ainoastaan pakosta viipymistä. Leppävirta, joka oli syrjässä tältä valitsemaltamme tieltä, oli liian houkutteleva, voidaksemme jättää sitä ihan näkemättä. Sen tähden teimme puolentoista peninkulman pituisen maamatkan kirkonkylään sen kuuluisan virran varrelle. Muun ajan käytimme tuotteliaasen lohen pyyntiin Sorsakoskesta; olipa matkueemme vallan hajotakin, kun nuorin meistä, laulelija, tahtoi kokonaan vaihtaa melansa onkivapaan.
Viimein olimme taas valmiit lähtemään vesille ja pujotellen Sorsaveden, kuten sanotaan, 365 saaren välitse pääsimme viimein tien päähän, Savonseljän juurelle. Mutta mahtavan harjun sijasta, kuten tietysti olimme maantieteen koulukurssien ja karttain mukaan odottaneet, näimmekin alavan soisen metsäseudun ja sen läpi kaivettuna uitto-ojan! Suuri joukko rannalla puuhailevia tukinuittajia kokoutui heti ympärillemme tarjoamaan apuansa kanoottiemme nostamiseen varsinaisen, sillä kertaa kiinni olevan vedenjakajan, pienen sulkuportin, ylitse, jolla tarpeen mukaan tasoitettiin veden korkeutta harjun kummallakin puolella. Tarjous otettiin vastaan; parin minuutin päästä istuimme veneissämme sulun toisella puolella melomassa ojaa myöten "harjun" poikki, joka tässä onkin vain 100 metriä leveä!
Me olimme nyt Keski-Suomen laajan vesistön itäisimmän haaran äärimmässä päässä, niin sanoaksemme Kymijoen yhden latvahaaran lähteillä. Matkamme suunta oli nyt selvillä, myötävesiin alas merelle. Edessämme oli uusi maantieteellinen alue, meille kaikille tähän asti ihan tuntematon. Ehkäpä autio seutu juuri sen tähden tuntui meistä vielä autiommalta. Oli ihan, kuin olisimme yht'äkkiä joutuneet loitos sydänsaloille, ja sillä mielellä kyntelimme yli kaksipeninkulmaisen Suonteenseljän. Kimakka vihellys viilsi ilmaa, valkoinen savupilvi siellä päin, josta ääni tuli, ilmoitti sen tekijän, puhkuvan veturin. Meiltä oli ihan unhottunut, että Savon rata oli poikennut tänne syrjäiseen seutuun, unhottunut, että Suomessa suuret sivistyksen välittimet huolellisesti karttavat viljeltyjä ja tiheään asuttuja paikkoja. Meidän oli kanooteissamme kilvoiteltava tämän saloradan matkustajaliikkeen kanssa, ja tällä kertaa me voitimme, sillä me edustimme matkailijain virtaa, vaan rautatiellä kulki ainoastaan joukko raskaita hiekkavaunuja. Saavuttuamme Suonenjoen kirkonkylään, näimme kyllä, että se ripeästi eteen päin menevä paikka olisi kyllin arvokkaasti voinut ottaa vastaan monta kertaa suuremmankin matkailija-joukon: olimme yht’äkkiä joutuneet keskelle suurta maailmaa. Sananlennätin- ja puhelankoja risteilee leveäin, hyvästi rakennettujen katujen poikki, joilla elämää ja liikettä näkyy joka askeleella. Rautatie-asemalta läksi sivurata Iisveden satamaan, kaikki osoitti kehittyneitä oloja — tai ainakin, että odotellaan jotakin suurta. Vielä oli liian aikainen ratkaista, kumpiko oli oikein. Mietiskellen tätä arvoitusta laskimme, syötyämme sotilaspäivällisen Suonenjoen reserviväen majassa, alas 8 kilometrin pituista jokea myöten Iisvedelle satamapaikkaan. Uteliaisuutemme oli kiihtynyt. Uuttahan oli sellaisen sisäsataman elämän näkö, jolla on satamarata ja kaikenlaiset uus’aikaiset liikeneuvot. Niin, siinä me nyt olimme, kolme kanoottia kulkuväylällä, ei mitään muuta liikettä, ei yhtään alusta; niin pitkälle, kuin nähdä voi — ja näköala on tässä avara — ei yhtään kylää, tuskin torppaakaan; ei karttakaan antanut tässä mitään parempaa päätöstä, vaikka olisi vedetty suurikin ympyrä. Tulevaa liikettä sitä siis varustauduttiin ottamaan vastaan, me siis olimme kuitenkin saloseudussa, Suonenjoki oli vain haihtuva unelma, rauha vallitsi taas ympärillämme, ja pysähtymättä satamaan meloimme me edelleen. — Yöksi pääsimme Vaajasalmen kylään Rautalammille, matkamme pohjoisimpaan mutkaan.
Seuraavana päivänä kääntyi matka etelää kohti ja me laskimme loistavasti alas Nokisenkoskesta — ensimmäisestä myötäkoskesta matkallamme. Täydellisesti luottaen vaajasalmelaisten ilmoituksiin uskalsimme ryhtyä siihen laskuun, tarkastelematta edeltä päin; kosken näet sanottiin olevan puhdistettu, "oikein ruumin kulku", kuten se rauhoittava lausunto kuului. Laskun onnistuminen kartutti rohkeutta ja kiihotti halua uusiin koetuksiin. Niitä meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Jo heti seuraava Tyyrinvirta vei meitä soutamatta pari kilometriä kuohuvalla vauhdilla, vaikka se kyllä ei olekaan mikään oikea koski. Päästyämme Rautalammin ihanaseutuiseen kirkonkylään saimme tarkkoja tietoja, mitä kaikkea meillä oli odotettavana matkalla Jyväskylään. Koskista tuli aika pitkä luettelo: muutamat kelpaavia kanootilla laskettavaksi, toiset rajuja, missä pääväylä pitkin vasenta, missä pitkin oikeata rantaa — niin, oli siinä paljo pantavaa muistiin, päästäksemme elävinä ja eheinä kaikista niistä vaalipaikoista. Oli siinä vähä tottakin leikin seassa, kuin kihlakunnan tuomari, hupaisa isäntämme kauniissa Repolassa kirkonkylän vieressä, toivottaessaan meille onnea matkalle sanoi toivovansa, että hänellä ei enää kihlakunnassaan tarvitsisi olla mitään tekemistä meistä.
Oli lauantai, kuin läksimme Rautalammilta. Juhannuksena, maanantaina, oli rippikoulunuoriso pääsevä ehtoolliselle. Paljo kulki sentään seudun asujamia kirkolle ja kirkonkylään tekemään aaton aattona ostoksiansa ja hoitelemaan maallisia asioitansa. Ja koska vesitie on täällä tavallisin, oli meillä onni tavata koko laivasto kirkkoveneitä, jotka lyhyessä tahdissa liikkuvain 7—12 airoparin voimalla kulkivat ohitsemme. Että me olimme jotakin uutta näillä vesillä, tuli pian selville. Muuten niin vakava käytös kirkkoveneissä muuttui heti, kuin meidät nähtiin, ja kuin arvokas perämies ehti tehdä meille kysymyksen samaan tapaan, kuin rajavartia pyytää passia, pääsivät kaikki kielet valloilleen. Kuului siinä huudahduksia monenlaisia kunkin luonteen mukaan; vanhat ämmät lausuivat ilmi inhoansa tuollaisia itsepäisiä hukuttautumisyrityksiä kohtaan ja kylän keikari tiedustamalla tuollaisen veneen hintaa ilmasi salaisen halunsa saada sellaista kanoottia, voidakseen siinä soudellen kotirannassaan näyttää mahtavuuttansa seudun impyeille. Alussa tämä elämä tuntui varsin iloiselta, mutta kuin veneitä kohdattiin kymmenkunta, toivoimme viimein päästä jo niistä rauhaan. Mielihyväksemme näimme, kuin huimaavaa vauhtia laskimme Konnekoskea alas peninkulman laajuiselle Konnevedelle, sen seljän olevan tyhjänä noista kiusanhengistä.
Kova pohjatuuli nosteli korkeita aaltoja, jotka vaativat täyttä tarkkaavaisuutta, multa sepä myöskin vei meidät tuota pikaa aukean seljän yli, niin että illalla laskimme Siikakoskella tyyneen satamaan.
Seuraava päivä valkeni kesäisen lämpöisenä ja kirkkaana. Nyt meidän oli tehtävä paras matkamme, sillä olimme päättäneet illaksi — juhannusaatto-illaksi — ehtiä Laukaan kirkonkylään, jonne oli matkaa viisi peninkulmaa. Alku oli hyvä Siikakoskea alas. Matkan päästä kuului kosken kohina, varovaisuus kyllä kehoitti silmämäärällä tarkastamaan paikkaa, multa rannalle kokoutunut pyhäväki herätti turhamaisuuttamme ja yllytti rohkeasti koettamaan laskua alas ilman mitään valmistuksia. Olihan sitä paitsi rauhoittavakin tuo ainainen vakuutus "ruunun kulku", joka merkitsee, että koskessa ei ainakaan ole kiviä. Joka hermo jännityksissä ja sydän sykkivänä, tunsimme virran tarttuvan kanoottiin ja vetävän meitä kuohuvaan syliinsä. Kovasti kouristettiin airoa pysyttämään alusta pitkin virtaa; huimaavalla vauhdilla syöksyttiin alas, korkeina kohoilivat kuohuvat vasta-aallot köngäksen alla, seuraavana silmänräpäyksenä ryntäsimme niihin — ja onnellisesti päästiin tyynelle vedelle. Voitto oli saavutettu, joka pani rohkeuden ja itseluottamuksen kasvamaan. Yhtä rohkeasti laskettiin alas Karrinkoskesta, ja me saavuimme Kellankoskelle. Siinä myllyn sulut peittivät rantaa ja koskea, niin että tarkastus tuli välttämättömäksi. Neuvoteltua ja varsinkin muutamain myllyrenkien jyrkän kiellon tähden päätimme nostaa kanootit pahimman paikan ohitse. Jos meillä jo nyt olisi ollut se kokemus, kuin sittemmin saavutimme, niin emmepä olisi pitäneet vähääkään lukua myllärien lörpöttelystä; vaan nyt olimme vasta alkavia emmekä uskaltaneet liiaksi luottaa laskutaitoomme, se olisi ollut uhoittelemista. Muutamien kilometrien päässä laskettiin taas eräästä koskesta ihan arvelematta. Sitä ei ollut kartassa merkittynä eivätkä rannoilla tavatut ihmisetkään olleet sitä maininneet, niin että emme tienneet yhtään varoa. Siten tulimme saamaan taas voiton, joka oli vielä loistavampi kuin Siikakoskella.