Puhuttelija: Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä en ymmärrä!
Kirjailija: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin teidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on 1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on naiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten tyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin nainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista lepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota kasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena luonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan tahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun lisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen oikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti. Mutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian matala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin romantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se oli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo puhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan "Yleisten huvien" joukossa.
Puhuttelija: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla naisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!
Kirjailija: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta tapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman lemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on vanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista raihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa äänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille. Tiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit äänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie asetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä vapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut naisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin isät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut avioliittoa nykyisissä oloissa, olen osottanut, että täydellinen autuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen nykyisissä olosuhteissa on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi, olen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista avioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis moittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla kirjaimilla, Nykyisiä Olosuhteita.
Nainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on hän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama vapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä vihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?
Hyveen palkka.
Kun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä kuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti vuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä; muuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika oli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli lukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli kasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto. Muta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän miehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun äiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä, monien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien yövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään kokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä, joutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli kadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut perheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä aina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui melkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja luvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä kysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat heidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat asettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika. Mutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja siten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta puhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta, äidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua neuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun lisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja kuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi häntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa nuoruuden vaarallisimmasta vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän lupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen naisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään sellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen elämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen hetki lähestyi.
Isä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä oli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa viimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi kuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä kaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä saviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa kukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian kanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti joka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet antamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium molle B; Vennerstraemianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen, muissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut akademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän voinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella uutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo tuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen kaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä ei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan tieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa tulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä.
Kun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt moniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia menneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen, mallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja hajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä huomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli ihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt kauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea; se meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon hautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän Berlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä akademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa luo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin ystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei kadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä ystäväänsä, joka aina oli "myöntänyt", niinkuin hän sanoi, joka ei koskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies vaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä hetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet toisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin upseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika muutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää kuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia teoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka sellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa, lukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua halveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja sanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi tapahtua, että poika viittasi johonkin "läksykirjaan", ja silloin raivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat "päin helvettiä."
Isä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille askareilleen.