He asuivat Norrtullikadulla länteen Observatoriokentästä. Pieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja, puutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut professorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä välittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja morfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli elävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan puutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä ehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan. Poika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta, semmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta.

Hänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin pehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja epätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä kova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään niin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta hyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika mielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin toimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen mielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen kaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne kukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin hedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä ijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville sukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa poikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen kärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella itsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa ansaita oikeuden täyttää luonnon laki.

* * * * *

On muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä valkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee. Tuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee täyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu. Mitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen pölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot lehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen mätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen ja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu; ne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin; hedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu; mutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka värjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne kuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä takapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä hedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket punaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää, niin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin täytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on tuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu elämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta myöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se valitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian monta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi.

Mutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset himot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle multapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset ratkaista!

Ja kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan vastasiivilöidyn iltamaitonsa ja kulkee varovaisesti narsissien ja keltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja pörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se vastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan. Naapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja vastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa karjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää niitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan äkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa ja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan intohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua missä se mahdollisesti on vahvin.

Ja luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne kuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen oikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten surmaisikin pienen yksilön "äärettömän" minän. Eikä ole siinä mitään hämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa ruokaa kaikille — paitsi ihmiselle.

Poika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui makuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen iltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut joita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja vahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko voiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten latvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin surulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli kissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä lahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen piipityksen.

Poika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä kunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin tarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän lukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut tässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa vastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja lopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee lähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja terälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä hienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten veri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin, tuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta aatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli samanlainen muoto.

Kauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja jälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti.