Tuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa saadakseen luukun auki ilman tappelua.
— Sinä, — sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, — mene avaamaan luukku!
Pikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa.
Hiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan
suuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut
Espanjasta "Carl Johan"-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä:
— Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, — sanoi hän, ja siinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle ja veitsellään leikannut poikki nauhan. — Töllistelkää vaan minua! — ehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin heikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka vakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut kuin leikata se poikki.
Pastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta maaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin turmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen tiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi pitkät jutut Jesuksen kalliista verestä.
Ei kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä oli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan. Seurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten puhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan tärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi koetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin tuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään vaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta ripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa lapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista, jotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän vastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt ripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt ymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat.
Sisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan! Kuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa olleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun heidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia syntisiä!
Herra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset. Hän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän vihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika Teodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa: Professori ja Ritari … silloin kulki kuin heikko päivänloiste apulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään: kuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu hänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä hän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen huokaus: "Hän oli Jumalan lapsi, hän", pääsi hänen suustaan, ikäänkuin itselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi "papalle", joka oli vaan professori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä.
Ulos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä ei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin syvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat raakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri keskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat rajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se taas lasten syy, että heillä oli "merkityt" papinkirjat? Hänen isänsä ei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on kahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan. Olisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut.
Ja sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä merkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja pikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla jokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki ymmärsivät toisiaan.