Mutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut olemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin vastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt mainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen ajatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö käsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta tyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt.
Ja sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja väärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. "Seiso uljaana, valon ritarivahti", saatiin laulaa, "rohkeana eri teilläsi!" Mikä ritarivahti aateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä todistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on yläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä kouluillaan ja uskonnollaan. "Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!"
Aina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä, että kun "alaluokka" toisi valoa oloihin, niin se saataisiin valmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden oppeja! Sinä nuori, "reipas" taistojoukko! Tosiaankin olivat reippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus, tyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi niitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet Olivatko he pettureita vai petettyjä?
Mitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei koskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia. Aamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista, sukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä puhuvan. Päivällisajalla menivät he "ottamaan paradin", ja se joka asioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä hänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi "valon ritarivahtia" kuudennelta luokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta kesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti parvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden oppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta voitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat ylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että he, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan pääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä kuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa.
Tällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan nuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta ei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän usein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti kanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan!
Rippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli ollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä kuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa, exegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin. Mutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa, vaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti.
Eräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin sisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa piirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa ympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat silmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli tupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia kaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin, sillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri ammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he riitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi merkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa, jolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta jonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään toveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin vaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat lähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli muodissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka kanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän kysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he ruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin, sillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät auttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti huonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän ivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä huomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia, että ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän muisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa, ei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä välillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot, vai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän rumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia sentähden että olivat rumia?
Hänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä miekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se herättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei tiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se aseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen sitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään suojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä olevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet metsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä käytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin salattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli oli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö näe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän kunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista ymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme!
Mutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä päästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi joutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he saisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli sellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi koiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi.
Silloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori, kalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin huudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän sydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta ihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan penkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja huone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi raukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen herättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen kasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. — Menkää paikoillenne! — kiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään.