Sisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja sytytti lamppunsa.
Päästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin "Hengellisiä Aamuääniä", jonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia varmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja palautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli antanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen, joka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi yöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän oli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti jaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän kolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja valmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä mahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän lattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen asioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää mitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen puuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat kuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää.
Vihdoin pani poika pois sigarrinsa, sammutti lampun ja luki hiljaa Isämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo nukkui.
Keskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä sylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan huumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen.
Aamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen suuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti hänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän näki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan koulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien alle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska ainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet päämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin täytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian raskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata vara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä syystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia.
Isä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen johtuvan äidin kuoleman surusta.
* * * * *
Tuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan aikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut pitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä sinuksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista vapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet menettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä sivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää varten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat kauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten tarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat joskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he olivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille antoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet köyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin turmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän petosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän aineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi opettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin, kunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista pidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin.
Mikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut mitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita, opittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin itsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä hyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin että niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää tuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti jakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin "epätieteellisesti" (s.o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa astemittarilla.
Kuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka lukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden kuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden kuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan Ollendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten maailman luomisen.