Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen. Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas, siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!
Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli "niin kuin pitikin!"
— Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!
No, koska nyt kerta oli niin, niin — kuinka hauskaa! Aatteles, pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se oli. Tietysti!
Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin riittänyt.
— Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen nuori, mutta nyt tuli toista.
Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo pyytämään tätä takuuseen. — Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin on menoja edessä!
— Aivan niin, veliseni, — vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on varoja.
Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.
Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli ollut häntä kysymässä.