— Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, — sanoo hän, sillä silloin olet hukassa.
— Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö pidä saada lapsia?
— Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta edesvastuu!
— Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei ihanteita enää!
Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin, tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin "turmeltuna." Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän lapsineen voinut kadullakaan asua!
Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat; pöytäastiat ja kruunut ja kynttiläjalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä! Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli hyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei ollut toivoa!
Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.
Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa sitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!
Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille, kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!
Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!