Adolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli siihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen yhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä siitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin pakotettu elättämään kellosepän tytärtä.
Seuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun heinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään talousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.
Eräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten tavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli merkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista sianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.
Mies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi jaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla leikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.
— Kuules, ystäväni, — sanoi mies, — eikö sinun kaikissa veljissäsi ole ketään joka pitäisi sianrasvasta?
Kaikki-sanassa oli kärki.
— Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?
— Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.
— Eikö siellä ole voita? — Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä huomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä syystä sanoi hän:
— En ole sinun palvelijasi!