Sellaista se sitten oli lähes joka ilta.
Sitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi tulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä. Herra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet olivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä tarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin rauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.
Hän ei tietysti voinut enää pitää "sianteurastusta" omassa kodissaan, vaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla anteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa, venyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä kotiin.
Harvoin hän enää tuli kotiin.
Iltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja muusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä kuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä kiirettä.
Kotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä mielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin uskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.
Missä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen johtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli itseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa. Mutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta! Eihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät työtä päivänvalossa.
Mies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan avioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin jonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä tavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin pähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin niin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen naimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli heidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut auttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa — nykyisissä olosuhteissa!
Täytyy.
Juuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies ovella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään matematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli sumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle, nähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän päällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista. Tarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta mennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin, helistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten menee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa puolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi ruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä: — Rapuja.