— Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, — jatkaa maisteri, — ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri kiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!
— Hush! — sanoi puolalainen.
— Herra Potocki sanoo hush, hän, — lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen tavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen puhuvan moittien avioliitosta.
— Mitä minä sanoin? — kysyi puolalainen ihmetellen.
— Hush, — matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen irvistykseen ja tupakkapilveen.
Ja sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on säestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat juoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee jääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan; kaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin kotiinsa, "viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa", mutta kirjakauppias kotiinsa Stafvansa tykö.
* * * * *
Maisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa Upsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla sitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen hyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki kaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut eräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies tavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä, kaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle ikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti piti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli kuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi, ja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena tunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan! Ravintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja tunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta ketään kohtaan.
Syntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen Tukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja kohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei uskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi ollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella luokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan hän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina ylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan kolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä koskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja kolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis hänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen ja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä. Arkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on vaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen hassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.
Sanomalehdissä näki hän shakkipelin; — politika oli hänelle mieltäkiinnittävää peliä — kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli kasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli tullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä maailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut vallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja hiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun hänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän lohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa! Kasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus oli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta, niin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa erinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan sairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa päivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni "naisten" tykö kerran viikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä "tyttöjen" tykö). Hänen elämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi määrätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia yhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea itsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari — kolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!