Mutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne olivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän kuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät laivain huudot, kirkonkellot ja — torvisoittokunnat, mutta lopulta se kulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.
Hän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään väkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana rinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin sai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia. Senjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi suorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja jalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi lattiasta.
Hänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä järjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli ylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä kaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti jo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä korukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä, mikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei ystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin rakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä; kaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen vähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.
Hän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan. Melkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen liivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta tai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla satamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta välkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat käsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti tyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli pitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita, helteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut ihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin edessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri lähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa päivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään yksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja vaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää, se on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista erityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt kesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin olivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut yksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina varmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.
Kello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko ehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on hiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia, kunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla Berzeliuksen puiston luona).
Kellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti vaatteensa ja lähti ulos.
— Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, — ajatteli hän. — Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran on juhannus!
Ja sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean seinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä lapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren Puutarhakadun ylhäisiä bonneja. Hän näki erään äidin antavan lapselle rintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein vajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla. Näitten vieraitten olo hänen puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se oli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa poissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat rumia.
Niin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea kätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia "ja runsaasti persiljaa", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on jotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei tarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että ravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut! Hänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun katukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka oli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän sulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut unohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut, vaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti kellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa, murtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.
Pom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti seisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä rikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle päin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä kädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen liudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi silmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi ihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti juttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä vaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen kirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin. Päästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt kuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon jälki.