Päästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi kirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä huolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan kotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä se kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän kaikuvan portaissa.
Kun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä menisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti hänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät olivat sulettuina!
Hän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle, Norrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja kohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon, joka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli kasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.
Nälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä. Silloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei ennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä? Hän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi kruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän saattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt ajamiseen.
Hän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja söi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä polisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä kädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä ihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa! Mutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää nälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin röyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen Djurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin vastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta hienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!
Laivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen vieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen vaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa erään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa. Mutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!
Päästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi kuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä ravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän sellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka sellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui upseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista; heidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja uupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita maanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä juhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m. Mutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa maisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin "Helvetin Kuningas"-ravintolasta, provisorin "Sjubben"-apteekista ynnä muita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja kädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan, ikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee kovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät sanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen täytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään ahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei, siinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee hän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan kädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: — no mutta kas kun maisterikin on täällä; mitäs kuuluu?
Ja tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä hetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan lämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin neulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi kymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies kiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin ystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa luo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin jälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen kuiskailee: ei hän saanut päivällistä!
Ja sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja saa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen tähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille ja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät iloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta sitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri linnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän voinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he tunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!
Hän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja meni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä nurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli muuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies, perheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi toisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen lihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut, loistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan, luultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan, palvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli juhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin että koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun pannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi ympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin sydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti toisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että hyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui maisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle kivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen "eläimiä". Kun puhe oli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi hurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla lautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue lähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka auttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten housut.