— Mitä eläimiä — ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin, sillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta, paitsi "tunnustettujen" mestarien tauluissa kansallismuseossa.
Ja sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja tytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten asettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.
Ja tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja sinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli saanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että tytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin että vuoret kaikuivat.
— Oliko se viattomuutta vai turmelusta? — ajatteli maisteri taas. Mutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption, ja siksi iloitsivat he.
Kun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä maisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin kohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan sokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä liivinselkämyksissä olivat kuin "selkään istutetut rivat".
— Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, — ajatteli hän — mutta odottakaahan!
Mutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan kahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä vaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja kun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: "herran pitää ottaa itse", vastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän appi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä ympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli maisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi ottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin kaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä se oli, se oli selväkin!
Ja sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin suuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja kun iloinen kirjuri "seisoi kaivossa" ja sai suudella suurta tammea, teki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin halataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin, sillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä toisten nähden.
Maisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta näkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa, että hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi hymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti olevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa. Mutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi "nylkeä kissaa", "kulkea rapuna", "maata" puunrungolla, "niellä rahoja", "syödä tulta" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen erään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan korvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa hyppi.
Ja sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista sellaisen lauseen kuin "Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit" [ei kukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] Cic, ja hänestä oli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin nähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia, mutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin asti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään paksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten, selvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään poljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut keinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän lopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin, hiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.