Mitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin tietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä vaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään.

Varmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty kapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin kadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä naimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja sanonut heitä itsekkäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että sellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset verot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle, että vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin rikoksena, joka "sotii luontoa vastaan." Kirjakauppias, jolla oli hyvä muisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin "hanheen", johon maisteri vastasi, että hänen vaimonsa oli älykkäin nainen maan päällä.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen teatterissa, ja "hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!"

Kolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan juhannuksena Mariefrediin. Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän nähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria, muassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät "olevan maalta." Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut "pukkusilla" nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta nuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan.

Kellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä syötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti ruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi vihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli hakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä vaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään koirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten pikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet käsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat pikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka he poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin arvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan tullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti!

Korvaus.

Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan. Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa, ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.

Ja siellä hän sitten vainueli. Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta osakettakin Kropp & Wäng oy:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.

Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään, kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.

Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan voineet sanoa, suoraan puhuakseen.